Kaaoksesta kirkkauteen – harkitulla harjoittelulla parhaat tulokset!

24 maaliskuun, 2020

Kaikki lähtee leikistä

 

Muistan kristallinkirkkaasti erään puun kaverini pihalla. Se puu tarjosi täydellisen miljöön ninja-, avaruus- ja Tarzan -leikeille. Muistan miten mahtavaa puussa oli kiipeillä sen paksuja oksia pitkin ja miten kukin muksuista haastoi itseään kiipeämällä joko korkeammalle puuhun, tai tasapainoilemalla paksuimpien oksien varassa. Kaikki eivät alkuun päässeet puuhun, joten täytyi keksiä tapoja millä kukin pääsi haastavimman vaiheen yli. Loppujen lopuksi kaikki oppivat jonkun tavan nousta ensimmäiselle oksalle ja sitä kautta ovi aukesi kirjaimellisesti uusiin ulottuvuuksiin, jossa loppujen lopuksi vain mielikuvitus oli rajana! 

 

Tämä on loistava esimerkki siitä, miten opimme uusia asioita lapsena. Leikkimällä! Leikissä ympäristö vaikuttaa suuresti siihen millaisia haasteita se tarjoaa. Pumpulissa (ja padeilla) ei opita samoja asioita kuin puussa! Puussa kiipeily ei ole helpoimmasta päästä, osa saattaisi luonnehtia sitä jopa vaaralliseksi, joka on usein enemmänkin omien pelkojen jakamista eteenpäin.  Ilman haastamista ei voi oppia ja liikkumiskykyä ei voi hankkia kirjoja lukemalla, saati älylaitteilla. 

 

Leikki synnyttää luonnollisella tavalla haasteita, jotka kehittävät lasten motorisia kykyjä ilman että niitä tarvitsee erikseen ohjelmoida. Tällainen implisiittinen oppiminen on äärimmäisen tehokas tapa oppia uusia tapoja ja usein sitä tukee lapsen aito halu, eli sisäinen motivaatio leikkiin. Jos et keksi ratkaisua kiivetä ensimmäiselle oksalle, et pääse mukaan kavereiden leikkiin. Kaverit tietenkin auttavat alussa, mutta ajan kanssa taidot kehittyvät ja kyky ratkaista haasteet sen mukana.  

 

Kuinka pitkälle pelkällä leikillä voisi päästä?

Uskon, että leikin avulla on mahdollista päästä pidemmälle mitä ehkä alkuun uskoisi.  Leikistä on hyötyä myös moniin muihin taitoihin kuten sosiaalisiin taitoihin.

Leikkiessä täytyy uskaltaa haastaa itseään. Leikki itsessään on syy leikkiin ja kaikki sen tuoma oppiminen käytännössä positiivinen sivutuote. Leikin aikana lapsi luonnostaan rakentaa uusia tavoitteita ja keksii tavat saavuttaa ne. Usein myös ottamalla mallia “isommista lapsista”. 

Kehittymisen ensimmäinen este on tyytyminen nykytilaan, jossa homeostaasissa nautitaan omien taitojen yhteensulautumisesta vallitseviin haasteisiin. Automaatiotilassa tekeminen on vaivatonta eikä se vaadi suurta keskittymistä. Vaikka tästä onkin paljon hyötyä, jotta pystymme suoriutumaan vaivatta arkea täyttävistä asioita, usein jopa samanaikaisesti, kehittymisen kannalta tätä tasapainotilaa tulisi pyrkiä jollain muotoa järkyttää. 

Oppiminen on ennen kaikkea oman potentiaalin kehittämistä ja se vaatii tietoista pyrkimystä kehittyä.  

Käytännössä kaikkien nisäkkäiden pennut leikkivät tavalla tai toisella. Evoluution näkökulmasta leikin jääminen osaksi käyttäymismallia on täytynyt olla erittäin merkittävä lajin selviytymisen kannalta. Leikkivien yksilöiden selviytyminen pentuajoista on ollut ei-leikkiviä suurempaa ja näin “leikkimisen geenit” ovat vahvistuneet.

Eric Anderssonin oppeja seuraten leikkimisen ydin on sen spontaanissa olomuodossa. Leikki on toisin sanoen leikin pääasia ilman ulkoisia tavoitteita. Tässä uuden oppiminen on leikin sivutuotteena syntyvä lisähyöty. Kun leikkiin lisätään selkeä tavoite, sen luonne muuttuu, etenkin jos uusi tavoite ei olisi nykyisellään mahdollista ja tavoitteen saavuttaminen nousisi leikkiä tärkeämmäksi.

Toisin sanoen leikistä tulee harjoittelua. 

Tavoitteellinen harjoittelu (Purposeful practice)

 

Tavoitteellisessa harjoittelussa satunnaiseen liikkumiseen verrattuna selkeä ero on spesifeissä tavoitteissa ja huomion keskittämisessä tärkeimpiin asioihin. Tavoitteellisessa harjoittelussa mukaan tulee myös suunnitelmallisuus, asioiden pilkkominen osiin ja askel askeleelta eteneminen helposta kohti haastavampaa(liikeprogressiot). 

Satunnaisen kuntoilijan ja tavoitteellisen harjoittelijan yksi suurimmista eroista löytyy todennäköisesti myös korvien välistä. Paljon enemmän kuin geeneistä, joten joudun lyttäämään näkemyksen, jossa erinomaisuus koetaan synnyinlahjana hyvistä geeneistä joita ilman ei liikunnassa voisi menestyä.

Geeneilläkin on toki oma merkittävä rooli, mutta ennen kaikkea jyvät erottuu akanoista siinä miten hyvin yksilö pystyy kohdistamaan täyden huomionsa harjoitteluun ja jatkamaan keskittynyttä harjoittelua määrätietoisesti vuosikymmeniä. Täysi huomio mahdollistaa täyden potentiaalin! 

Sopivasti tyytymätön

Tavoitteellisessa harjoittelussa nykytilaa ei koeta kyllin hyväksi, jonka vuoksi uusi tavoite asetetaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Mielellään näköetäisyydelle, mutta käden ulottumattomiin. Etenkin dopamiini on yksi tärkeä välittäjäaine, jonka tärkeimpiin tehtäviin kuuluu motivaatio tavoitella uutta.

Epärealistiset tavoitteet harvoin toimivat, koska niihin on vaikea saada kosketuspintaa, mutta unelmoinnille on siitä huolimatta syytä antaa oma hetki siellä täällä. Pidät vain huolta käytännön työn tapahtuvan sinulle sopivalla haastetasolla. Kurottamalla juuri sopivasti mukavuusalueen ulkopuolelle vältämme stagnaation ja luomme tilaa kehittymiselle ilman pelkoa turhautumisesta(liian isot haasteet), sekä tylsistymisestä(liian vähän haasteita).

Sopiva onnistumisprosentti on 75-80% paikkeilla ja epäonnistumista tulisi ”sietää” 7-30 minuuttia harjoitusta kohden. 

 

Uusi taito ja taso on sellainen johon juuri nyt et pysty

Esteet ovat hyvin usein emotionaalisia ja toinen korvien välistä löytyvä ero liittyy kykyyn sietää omaa osaamattomuuttaan. On nimittäin todella kiva tehdä asioita joissa on hyvä, mutta todellinen kehittyminen voi tapahtua vain mukavuusalueen ulkopuolella ja siellä sinua odottaa satunnaisten onnistumisten lisäksi virheet. Toisille tämä on täysin sietämätöntä. Virheiden tekeminen nähdään epäonnistumisena, jolloin tekeminen loppuu oikeastaan ennen kuin se ehti todellisuudessa edes alkaa. On kuitenkin syytä kyseenalaistaa oma tekeminen mikäli onnistut asioissa aina välittömästi. Joko olet geneettinen ihme, tai sitten et vain haasta itseäsi riittävästi. 99,9999% tilanteissa välttäisin kyseessä olevan jälkimmäinen. 

Oman mindsetin muokkaaminen tällaisissa tilanteissa voi olla paikallaan. Carol Dweck avaa tätä aihetta kirjassaan nimeltä Mindset ja kirja on ehdottomasti yksi vahva lukusuositukseni(Eric Anderssonin taitoharjoittelusta kertova kirja Peak on toinen joka liittyy vahvasti tämän kirjoituksen teemaan)

 

Virheet ovat tapa oppia, mutta vain silloin kun tekemistä seuraa palaute

 

Virheistä oppii, kuten sanontakin kertoo. Päivittäisin tätä näkemystä kuitenkin hieman, sillä vaikka virheistä todellakin oppii, ne opettaa myös pelkäämään. Pelko, oli se millaista laatua tahansa(myös häpeän pelko), heikentää oppimiskykyä. Sen sijaan ”harkittu virhe” ohjaa meitä oikeaan suuntaan. Harkittu virhe ei ole huolimattomuusvirhe, kuten nilkan nyrjäyttäminen metsäpolulla huomion ollessa jossain aivan muualla. Harkittu virhe tapahtuu totaalisesta keskittymisestä huolimatta ja on oleellinen osa oppimisprosessia. Se opettaa mikä ei toiminut halutulla tavalla. Ennen palautetta tarvitaan kuitenkin itse tekeminen ja tekeminen edellyttää keskittymistä! 

Palaute voi olla sisäistä prosessointia esimerkiksi virheen ilmetessä. Sisäinen palaute käynnistyy usein automaattisesti kun keskittyminen on oleellisissa asiossa ja asiaa auttaa myös jos palautteenantokykyä on tietoisesti opeteltu.  Suositeltavaa on antaa jokaisen suorituksen jälkeen aivoille lyhyt hetki aikaa prosessoida tapahtunutta. Silloin oletus ja toteuma sulautuvat yhdeksi ja aivot oppivat ymmärtämään paremmin mitä juuri tapahtui.

Palaute voi olla myös ulkoista palautetta esimerkiksi valmentajalta. Oman suorituksen katselu videolta ja sitä kautta palautteeen saaminen(vaikkakin itseltään) on hyvä tapa arvioida tilannetta vaikka palautteen saanti ei ehkä olekaan välitöntä. 

Ilman minkäänlaista palautetta kehittyminen on parhaimmillaankin satunnaista

 

Kun kehittymistä rajoittava este tunnistetaan, tilannetta voidaan lähteä purkamaan osiin. Joskus se voi olla tekniikan hiomista ja joskus pientä hienosäätöä harjoitusohjelmaan. Tämän vuoksi tavoitteellisessa harjoittelussa harjoitusohjelmia muokataan muutaman viikon välein.

Keho haluaa palata tasapainotilaan, homeostaasiin. Jos toistamme riittävän kauan yhtä ja samaa, keho adaptoituu tilanteeseen. Hiljalleen tasapainotila palautuu ja se mikä vielä kuukausi sitten tuntui raskaalta, on nyt hoidettavissa pienellä vaivalla. 

 

Harjoittelun tehtävä on tuottaa stimulusta, ei väsymystä

 

Tarjoamalla uudenlaista stimulusta tasaisin väliajoin, kehittyminen pysyy käynnissä.  Joskus riittää suurempi volyymi, tai korkeampi intensiteetti. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että aina ei tarvitse tehdä raskaammin ja itseasiassa moni tilanne ratkeaisi helpommin kun ymmärtää tehdä erilailla.  Taidon oppimisen kannalta onkin hyvä varioida tekemistä pienesti välittömästi kun alkuperäinen versio on riittävällä tasolla. 

“Ei raskaammin vaan erilailla”   

 

Voiko tavoitteellinen harjoittelu tulla tiensä päähän?

 

Tunnen paljon hyvin tavoitteellisia harjoittelijoita, jotka kovasta pyrkimyksestä huolimatta eivät saa tietyn pisteen jälkeen kehitystä aikaiseksi. Itsekin olen tiettyjen ominaisuuksien osalta tällaisessa tilassa ja syy johtuu enemmän siitä, että arvoni ja sen myötä tavoitteeni ovat muuttuneet vuosien aikana. Kahvakuulaurheiluaikojen harjoituksista jaksaisin tehdä nykypäivänä lähinnä lämmittelyosiot, mutta toisaalta hyvin spesifin kovan kunnon tilalle on tullut jotain muuta jotka tällä hetkellä resonoi paremmin itselleni. 

Kehityksen hidastuminen yksittäisillä harjoittelu osa-alueilla on meille kaikille tuttua ja se kuuluu asiaan. Totaalinen kehityksen pysähtyminen on puolestaan asia jota voimme taklata tietyin tavoin. Kehittymiseen vaikuttaa useat eri seikat ja jotta kehityskäyrä osoittaisi tasaisesti ylöspäin, ainakin seuraavat säätönupit tulisi löytyä omasta ohjausvalikosta: 

 

  • säännöllisyys ja frekvenssi (miten usein harjoittelet)
  • intensiteetti (miten kuormittavia harjoitukset ovat)
  • volyymi (miten suuri määrä harjoittelua päivä ja viikkotasolla)
  • liikevariaatioiden vaihtelu
  • tempo (nopea ja hidas liike, sekä näiden yhdistelmät esimerkiksi liikkeen eksentristä vaihetta korostaen)
  • palautusajat (harjoituksen sisällä ja viikkotasolla) 

 

Listan kärkeen laittaisin vielä erikseen KESKITTYMINEN!

Yllä olevasta listasta säännöllisyys on yksi tärkeimmistä ellei tärkein asia. Säännöllistä on toki se, että käy joka vuosi Tapaninpäivänä sulattelemassa joulukinkut, mutta kehittyäkseen frekvenssi tulee olla riittävän tiivis. Jos olet harjoitellut esimerkiksi lihasryhmän per viikko, muuttamalla ohjelmoinnin kaksijakoiseksi muutat harjoittelun frekvenssiä kaksinkertaiseksi. 

Yleisellä tasolla kuormittavia harjoituksia olisi hyvä olla viikossa 2-3 kappaletta ja tämän päälle sitten kaikki muu. Mielellään siten, että jokaiselta päivältä löytyisi hieman palauttavaa arkiliikettä ja kevyempiä aerobisia harjoituksia(en viittaa kestävyysliikuntaan, vaan yleisellä tasolla aerobista energiantuotantoa hyödyntävään liikkeeseen). Tätä mallia voi varioida riippumatta siitä onko kyseessä voima-, liikkuvuus- , tai  kestävyysharjoitus.

Yllä mainittuja muuttujia hyödyntämällä suurin osa meistä pystyy kehittymään useiden vuosienkin määrätietoisen harjoittelun jälkeen ja etenkin jos harjoittelu on aikaisemmin ollut satunnaista mukavuusalueella chillailua. 

Alun jyrkkä kehityskäyrä tasaantuu hiljalleen ja mikäli harjoittelu sisältää monien eri osa-alueiden kehittämistä, saattaa ajoittain tietyt tasot jopa laskea huomion ollessa jossain muualla. Jos kuitenkin käy niin, että kehitys tyssää totaalisesti, pelkkä “kovempaa treenaaminen” ei johda muuhun kuin ylirasitukseen ja pahimmassa tapauksessa jopa loukkaantumiskierteeseen, sekä harjoittelun loppumiseen totaalisesti.

Tavoitteellisella harjoittelulla on siis rajansa. Oli systeemi mikä tahansa, jossain vaiheessa tulee tilanne, jossa käytetty systeemi tulisi uskaltaa kyseenalaistaa ja päivittää parempaan versioon. 

 

Harkittu harjoittelu(Deliberate practice)

 

Eric Andersson on tullut suurelle kansalle tutuksi hänen 10 000 tunnin säännöstään. Se on valitettavasti monissa tilanteissa ymmärretty hieman väärin, sillä mikä tahansa harjoittelu ei johda erinomaisuuteen. Ei vaikka työtunteja olisi 100 000 tuntia. Vain harjoittelu joka lisää sisäisen mallin kehittymistä(mentaalista representaatiokykyä), voi johtaa huipputason suorituskykyyn.

Otetaan esimerkkinä autolla ajaminen. Kun ensimmäisen kerran ajoit autoa, vaati asioiden oikea-aikainen toteutus suuren määrän keskittymistä. Koet ehkä jopa nykytilanteessa hetkittäin tarpeelliseksi pistää radio hiljempaa, jotta voit keskittyä yksittäiseen haastavaan tilanteeseen, vaikka muuten voisitkin toimia hyvinkin autopilotilla.

Kun autolla ajoa on muutamia kuukausia takana, alkaa kytkimen käyttö olla hiljalleen sillä tasolla, ettei jokainen lähtö jätä puolet renkaan kulutuspinnasta tiehen ja ajamisesta tulee muiltakin osin automaattista. Et välttämättä edes tiedosta töistä kotiin ajaessa mitä kaikkea matkan aikana tapahtuu.  Jos nyt jatkat 10 000 tuntia tätä autolla ajamista, se ei vielä tee sinusta ammattitason rallikuskia.

Sama ilmiö toistuu eri ammattikunnissa. Kun asiaa tutkittiin vastavalmistuneiden ja pitkään töissä olleiden lääkärien suhteen, itseään toistava työ ei itse asiassa kehittänyt ammattitaitoa, vaan päinvastoin.  Jos alamme toistaa rutiininomaisesti samaa vanhaa kaavaa, ajaudumme stagnaatioon ja hiljalleen kehityskäyrä alkaa kääntyä jopa laskuun, kun automaation johdosta kyky pitää keskittyminen olennaisissa asioissa herpaantuu.

Alamme tehdä asioita itsestäänselvyyden kautta, jolloin myös mahdollisuus virheisiin kasvaa. 

Harkittu harjoittelu on päivitetty versio tavoitteellisesta harjoittelusta

Käytetyn systeemin tulee päivittyä sen mukaan millä tasolla yksilö harjoittelee, yksilölliset erovaisuudet huomioiden. Kun kehittyminen pysähtyy, itse suorituksen lisäksi tulee käytettyä systeemiä osata arvioida. Mitä paremmin kokonaisuuden hahmottaa, sitä tarkempia muutoksia kokonaisuuteen osataan tehdä.  

Suuri osa meistä tyytyy saavutettuaan tason, jossa koemme olevamme “riittävän hyviä”. Monissa asioissa tämä riittää ehdottomasti, mutta mikäli halu kehittyä on suuri, tämän tason ylittämiseksi tulee pystyä pilkkoa kokonaisuus atomeiksi ja löytää se osanen, joka on kehittymisen tiellä. Miettiä tarvittavat työkalut ja alkaa systemaattisesti toteuttaa uutta suunnitelmaa.

Ongelmanratkaisukyky on oleellinen osa taitojen kehittymistä ja modernin taitoharjoittelun mukaan meidän tulisikin nähdä taitojen oppiminen nimenomaan kykynä ratkaista ongelmat tavalla tai toisella. Se miten kukin ratkaisee ongelman saavuttaakseen määränpään, on yksilöllistä eikä tätä kehitystä tulisi pyrkiä ajaa liian valmiin kaavan läpi. Taidon tulee adaptoitua yksilön ominaisuuksiin, ei päinvastoin! 

Asioiden itsenäinen pilkkominen pieniin osiin, niiden analysointi ja niistä oppiminen ei ole vaivatonta, sillä meistä jokainen on ohjelmoitu toimimaan tavanalaisesti. Olemme hyvin pitkälti tapojemme vietävissä ja juuri tämän vuoksi moni aktiivikuntoilijakin pysyy samassa kunnossa vuosikymmenet. Tietenkin tämäkin on jo loistava saavutus, mutta nyt huomion keskipisteenä on kehittyminen ja uusien taitojen oppiminen.

Rutiininomainen toiminta on taloudellista ja sen vuoksi aivomme suosivat kaikkea sellaista toimintaa, jota voidaan toteuttaa mahdollisimman automaattisesti. Tavoitteellinen harjoittelu ja etenkin harkittu harjoittelu katkaisee tämän kaavan pakottaen muokkaamaan yhtälöä siten, että lopputuloksena on entistä parempi versio aikaisemmasta. Oli sitten kyse uudesta taidosta, tai jonkin fyysisen ominaisuuden kehittämisestä. Ei kovempaa, vaan erilailla! 

 

Taidon oppimista eri tasoilla

Ensimmäisellä tasolla(Kognitiivinen taso), eli ns. tiedostetulla taidottomuuden tasolla kyky ratkaista haasteet ovat paljon rajallisemmat, kuin kokemuksen kasvaessa. Ajatellaan esimerkkinä ponnistamista käsilläseisontaan. Alkuun olet saanut muutaman tärkeän ohjeen opettajalta, joita pyrit parhaan kykysi mukaan toteuttaa. Toistot poikkeavat toisistaan suuresti ja virheitä tulee. Et pysty vastaanottamaan kovinkaan suurta määrä neuvoja ja tekeminen ylipäätään on epävarmaa. Hiljalleen taito kehittyy, alat hahmottaa paremmin ympäristöäsi ja monia muuttujia. Myös ensimmäisellä kerralla kuulemasi neuvot aukeavat nyt ihan eri muodossa. Tekeminen tarkentuu ja onnistumisprosentit kasvavat. Olet saavuttanut taidon oppimisen toisen tason(Assosiatiivinen taso).

Jatkaessasi määrätietoista harjoittelua saavutat aikanaan tason, jossa pystyt ponnistamaan käsilläseisontaan yhtä automaattisesti kuin kävelemään jalkojen varassa. Suorite ei vaadi enää edes keskittymistä, toisin kuin alemmilla tasoilla. Kolmas, (Automaatio)taso on saavutettavissa vain vuosien harjoittelulla, aivan kuten kykysi kävellä!  

 

Mitä pidemmälle oppimisessa mennään, sen pienemmiksi askeleet muuttuvat ja sitä enemmän työtä pienikin kehitysaskel vaatii. On siis hyvä olla surkea jossain, sillä alkuvaiheessa oppiminen on helpompaa, nopeampaa ja usein myös nautinnollisempaa!  

Motivaatio

Sisäisen motivaation ylläpitäminen harjoittelussa on jatkuvuuden kannalta elintärkeää. Kuka tahansa jaksaa pakottaa itseään kuukauden tai pari mutta jos tavoitteena on luoda jotain pysyvää, määrätietoinen työ vuosien ja vuosikymmenten ajan on se millä tulosta tehdään. Ilman todellista motivaatiota tämä olisi lähes mahdotonta vaikka omaisi millaisen itsekurin tahansa. Kyky oppia nauttia itse tekemisestä maaliin pääsyn sijasta on merkittävässä roolissa, ainakin jos asiaa katsoo Dopamiinin näkökulmasta.  

Nykypäivänä motivaation säilymiseen ei riitä enää pelkkä tieto “selviytymisestä”, joka on luolamiesaikoina ollut hyvinkin iso motivaattori uusien taitojen kehittämiseen. Myöskään päälle liimattu “tämä on sinun roolisi tässä maailmassa” ei riitä, vaan 2000-luvun ihminen kaipaa merkityksellisyyttä.

Uusien taitojen oppiminen on sen vuoksi erittäin suositeltavaa, sillä uusien taitojen oppiminen motivoi meitä ja tarjoaa jatkumon, jossa seuraava taso odottaa taidon ja fysiikan kehittyessä. 

Mentaalinen representaatiokyky 

Vielä muutama vuosikymmen sitten yleinen käsitys saattoi olla sellainen jossa maailman parhaat katsottiin olevan geneettisesti niin ylivertaisia että he ovat ykkösiä juuri geeniensä takia. Geenien merkitys on saanut kuitenkin päivitystä epigenetiikan myötä ja on alettu ymmärtää miten suuresti ympäristö vaikuttaa meihin.

Edelleenkään kaikkeen emme voi vaikuttaa ja jokaisesta meistä ei tarvitse tulla parhaita kaikessa. On kuitenkin ilmiselvää, että taitavuuteen vaikuttaa paljon enemmän se mitä teemme(tai olemme tekemättä) kuin se millaisen geenipoolin olemme vanhemmiltamme saaneet.

Verrattaessa huippu-urheilijaa keskitason urheilijaan, erot ovat harvoin fyysisissä ominaisuuksissa, vaikka näitäkin saattaa toki ilmetä.  Suurin ero tuntuu olevan ennen kaikkea urheilijan kyvyssä arvioida kokonaisuuksia, reagoida yllättäviin muutoksiin ja löytää parhaat ratkaisut kuhunkin tilanteeseen itsenäisesti.

Oppimisen kieli on toistot, joten oppiminen on todellisuudessa kestävyyslaji. Meistä jokainen kykenee innostumaan asioista, mutta vain pieni osa jaksaa maaliin saakka. 

Angela Duckworthin kirjasta GRIT, lainaamani malli menisi seuraavasti: 

lahjakkuus + vaivannäkö = taito

taito + vaivannäkö = sankaritason saavutus! 

Harjoittelu ja oppiminen olisi myös syytä erotella toisistaan. Englanninkielinen termi training viittaa harjoitteluun ja sen tarkoitus on kehittää fyysisiä ominaisuuksia kuten voimaa, notkeutta ja kestävyyttä.

Practice on puolestaan opettelua ja uuden oppimista. Jos haluat olla huomenna parempi kuin tänään, muista panostaa myös jälkimmäiseen!

Mestari ei ole kopioitavissa

Non-lineaarisessa pedagogiikassa korostuu yksilön implisiittinen eli tiedostamaton oppiminen. Tällä tarkoitetaan  sitä, että urheilija / oppilas saa opettajalta tärkeimpiä ohjeita tehtävää varten, mutta ei kaikkea valmiiksi pureskeltuna. Valmentaja ohjaa sopivin aikavälein annetulla palautteella oppilasta oikeaan suuntaan, mutta ei vie oppilastaan käsi kädessä kaikkien haasteiden yli. Näin oppilas löytää itse ratkaisut. Optimitilanteessa opettaja kysyy oikean kysymyksyn johon oppilaan tulee itse päätellä vastaus.  

Positiivinen ja oikea-aikainen palaute on tärkessä roolissa. Liika palaute on yhtä huono asia kuin ei palautetta lainkaan. Kukaan, paitsi ehkä omaa egoaan boostaava valmentaja, ei hyödy jos infoa ammutaan paloletkusta päin naamaa.  Jos olet valmentaja, opettele olemaan enemmän hiljaa kuin äänessä, mikäli haluat oppilaastasi tulevan itsenäinen ja itseohjautuva liikkuja! 

Kun oppilas saa itse etsiä ratkaisut saaden tasaisin väliajoin oikeaan suuntaan ohjaavaa palautetta, oppiminen on paljon syvällisempää ja itsenäistä. Muutokset ovat fyysisiä kehossa ja aivoissa, joissa syntyy oppimisen myötä uusia yhteyksiä, sekä yhteyksien vahvistumista. Mentaalinen representaatiokyky tarkoittaa käytännössä sitä, että nämä yhteydet toimivat nopeammin ja laaja-alaisemmin kun uusia yhteyksiä syntyy opettelun ansiosta lukemattomien hermosolujen, eli neuronien välillä. Näin syntyy laaja taitoskeema

Ymmärrän että osalle valmentajista tämä saattaa tulla pienenä shokkina.  Moni kun nauttii vähintään yhtä paljon asioiden pilkkomisesta osiin ja niiden analysoinnista, kuin valmennettavien kehittymisestä. Salaisuus piilee siinä, että valmentajan ehdottomasti tulee tehdä juuri kaikkea tuota(pilkkoa osiin, analysoida, verrata, pohtia, turhautua ja testata testaamisen peräään), MUTTA antaa tästä oppilaalle vain kaikkein tärkein informaatio.

Flow -tila

Flow on monella tapaa toimimista oman mukavuusalueen sisällä. Siellä haasteet ja oman osaaminen ovat linjassa. Harkittu harjoittelu rikkoo väistämättä tietyllä tapaa tätä harmonista olotilaa jossa kaikki palaset vain loksahtelevat paikoilleen.

Kirjoittaminen on hyvä esimerkki flow-tilasta. Kirjoittaessani itselleni tutusta aiheesta sanoja tulee kuin tyhjästä vailla pakottamista. Jos taas haluan oppia aiheesta jotain uutta, minun tulee lopettaa kirjoittaminen ja ottaa oppikirja esille ja kynä kauniiseen käteen muistiinpanoja varten. Pelkkä tiedon kerääminen ei riitä, vaan se tulee sisäistää riittävän syvällisesti, jotta juuri opittu uusi asia jalostuisi vanhan opin kanssa entistä laajemmaksi ymmärryksen tasoksi siirtyen samalla ns. säilömuistiin(pitkäkestoiseen muistiin). Kun opiskelu on hoidettu pois alta, voin taas palata flow-tilaan jossa kirjoitus jatkuu näppäimistö punaisena hehkuen! 

 

Elämää tylsistymisen ja turhautumisen välissä

Mikäli haasteita ei ole riittävästi, tekemiseen tylsistyy. Tämän vuoksi moni kyllästyy itselleen tuttuu (tylsään) harjoittelumuotoon, koska jossain vaiheessa se ei enää tarjoile haasteita ja mikäli mukavuudenhalu vie mukanaan, pelkkä tieto liikkumisen terveyshyödyistä ei riitä.

Sopivasti haastaen pysymme koko ajan lähellä flow -tilaa. Liian paljon haastetta johtaa turhautumiseen, kun taas juuri sopivasti ja harkitun harjoittelun periaatteita hyödyntäen, pidämme oppimisen tulta yllä sopivalla liekillä kehdosta hautaan.

Loppuun Herakleitoksen hieman ehkä jopa ylikulutettuja sanoja lainaten: “kukaan ei voi astua kahdesti samaan virtaan, sillä sen enempää astuja kuin virtakaan ei ole sama”.  Flow- tilassa tämä tarkoittaa sitä, että se kohta mistä lähdet ei ole enää sama mihin aikanaan palaat vaikka kokisit samanlaisia tunteita.  Monipuolisella ja keskittyneellä harjoittelulla nostat tasoasi palaten uuteen flow-tilaan uutena ihmisenä, uusine taitoine ja kokemuksineen. Siellä kykysi toimia alati muuttuvassa ympäristössä ovat aivan erilaiset kuin alkuhetkellä. 

Harjaantumaton mieli näkee kaaoksen. Syvällisempi ymmärryksen taso muuttaa kaaoksen kaavaksi. Look for the patterns!  

MOVEMENT COACH -ohjaajakoulutus  uudistuu isosti vuodelle 2023 ja tarjoaa jatkossa paljon uusia työkaluja taitoharjoitteluun ja moneen tässäkin kirjoituksessa pinnallisesti käsiteltyyn aiheeseen. Koulutus antaa kattavasti käytännön työkaluja kehonpainolla harjoitteluun, liikkuvuusharjoitteluun ja monipuolisen liikkeen hyödyntämiseen erilaisissa tilanteissa.

Lue lisää myös Virtual Movement Coach -verkkokoulutuksesta ja aloita opiskelu kun sinulle sopii!

  

 

Kirjoittaja: Jukka Rajala